Noudatan säntillisesti kieron, pienen oman maailmani arjen rutiineja. Ja nyt taas tajuan, muistan sen pointin; kaikki liittyy kaikkeen. Niinpä niin. Ei ihme.
Heräämisiä vain pitäisi saada tapahtumaan useammin kuin kerran viikossa.
maanantai, 9. helmikuuta 2009
Oman elämänsä orja
Olen liian tottunut nettiin, koko omituiseen virtuaalimaailmaan. En osaa enää puhua ääneen, en edes puhelimessa, edes vanhalle ystävälleni Tarulle, huomaan. Olen kehittänyt jonkun virtuaaliminän, joka toimii vain näppäimistön ja näytön kautta. Kun pitäisi suoltaa tekstiä, ilmeitä tai eleitä normaalimaailmassa olen aivan hukassa, änkytän ja punastelen, häpeän ja pelkään, ihmettelen ja oudoksun itseäni. Enkä uskalla lähteä omasta pienestä maailmastani pois vaikka pyydetään, vaikka sitähän minä kaipaan: ihmisiä!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Tuttu tunne. Mä olen nykyään niin paljon kotona, etten juuri tapaa ihmisiä, olen vaan Eeron kanssa kaikki päivät. Sitten kun mä törmään vaikkapa johonkin vanhaan kaveriin, niin musta tuntuu ettei mulla ole oikeen mitään sanottavaa, ihan niinkuin äitiys olisi imenyt kaikki järkevät sanottavat (muille kuin vauvalle tietysti=)) mun päästä. Ja siis säkin kuitenkin tiedät millainen mä olen ollut aikaisemmin... *huoh*
Nyt sovitaan se näkeminen. Huomenna? Puolen päivän aikaan?
Kyllä sä osaat puhua, olis vaan jotain muuta puhuttavaa ku se ainainen mitä sulle kuuluu? ;) Mut joskus mä osaan viel kysyä jonkun nasevan kysymyksen :)
Lähetä kommentti