tiistai 24. marraskuuta 2009
Tulevaisuus!
keskiviikko 11. marraskuuta 2009
Hupaisaa
Älä tule tyhjä olo, älä tule. Ja sitten se tulee, sen on tultava; itsehän sitä kutsuin. Narsisti saa aina palkkansa, jos muut eivät olalle tule taputtelemaan, itsesääli sentään toimii kuten sen pitää. Vaikka se tuleekin usein kutsumatta, uskottelen. Niistä samoista asioista ne kaikki kirjoittaa, mistäpä muustakaan. Kaikki kun on jo tullut sanotuksi, ties koska ja kuinka moneen kertaan. Nehän on vain pelkkiä sanoja. Silti on syytä vaalia intohimoaan, jos sen sellaiseksi uskaltaa luokitella. Kerronta uhoaa tekemättömyydellään. Tarina odottaa mielikuvitusta. Eikä ne tarinat tyhjästä synny, tämän olisi silti syytä, ne luulevat. Lohtu sentään löytyy asiaan kuin asiaan: sattumaa ei ole olemassakaan.
¨I can see clearly now the rain is gone… ¨ Kas. Sanoinko tosiaan, ettei sattumaa ole olemassakaan?
maanantai 9. marraskuuta 2009
Ja mihin tämäkin taas johtaa
Unta: ei silmäystäkään. Fiksuja ajatuksia: riippuu siitä mikä lasketaan fiksuksi. Sain joka tapauksessa vihdoinkin tarpeekseni ja nousin ylös, keitin ison kupin lämmintä kaakaota, käärin sätkän ja asettelin kuulokkeet korville. Tällä kertaa Kula Shakerin Drop In The Sea ehti pyöriä ympäri neljä kertaa. Ei läheskään niin monesti kuin useimmat uhmat ajatuksissa.
torstai 5. marraskuuta 2009
Ennustus
Salaisuudet ei olleetkaan minun vaan muiden. Olen saanut vihdoin vapauden. Olen pyytänyt Anteeksi. Ja heti ensimmäisestä sanasta tuntenut saaneeni anteeksi. Kaiken sen tuskan jälkeen olen keskellä sanoja, joita en ikinä uskonut sanovani ääneen. Paradoksit esittäytyvät, nyt jos koskaan, niin todellisina edessäni ettei voi kuin levitellä käsiään. Kaikki harha on niin totta kuin pelkäsin, toivoin ja uskalsin vain arvailla.
Nyt viimeistään voin sanoa: ¨Te ette pysty ikinä ottamaan sitä pois minulta, se oli totta! Minulle. Ne hetket tapahtui. Minulle.¨
Hän pyytää loukkauksiaan vieläkin anteeksi. Hän kiittää kauniista sanoistasi. Nyt hän ymmärtää sinua paljon paremmin. Et tiedä miten paljon hän välittikään sinusta. Ja: Nyt se on sovitettu.
Olet ujo, toisaalta täynnä raivon puuskia ja tempperamenttia. Olen kuulemma rauhaton sielu. Ja menen vielä Irlantiin, mutten silti jää sinne (muuten en saa rauhaa). Etsin itseäni, enkä ole löytää paikkaani tästä maailmasta. Mutta jotta en kuolisi nuorena, minun olisi löydettävä se. Sinua ei kiinnosta mikään, mikä ei kuulu sinulle, mutta se on hyvä asia. Ja jatkan kirjoittamistani; Kirjoita kaikki ulos, niin paljon kun tekstiä tulee.
Niin että mitäs minä sanoin.
keskiviikko 4. marraskuuta 2009
Olotiloja
Osaamatta asiasta muille raportoida, tunteilla ja niihin liittyvillä hetkillä, tai toisinpäin, on usein omat värinsä. Omat hajunsa, jopa muotonsa. Eikä niitä kykene aina itsekään tunnistamaan, saati sitten havannoimaan sanoin. Selostukset jää lyhyiksi, hyvin haparoiviksi jopa itselle. Mutta kuohu sisällä ei anna muuttaa itseään. Niin nytkin. On tietty rytmi, jonka osaa jo ulkoa, muttei tahdo irrottautua. Koska siihen pieneen simppeliin pakettiin mahtuu kaikki mitä nyt tarvitsee, mitä janoaa koko ajan lisää.
Sen läpi kun saa rauhassa katsella maailmaa sitä sopeutuu taas hetkeksi olemaan. Ja kun ilta pimenee, kaikki syvenee. Siitä tulee entistä tiukemmin osa jotain, jota kutsun minuksi.
Näin tänään, huomenna toisin. Ja maailma jatkaa muuttumistaan. Minä jatkan minuuteni kuuntelemista. Sen ihmettelemistä, sen oikukasta menemistä ja tulemista. Mutta olkoot; näin tänään.
