tiistai 24. marraskuuta 2009

Tulevaisuus!

Edellisyö jätti jälkeensä aikamoisen univajeen. Sain torkuttua lopulta ehkä viidentoista minuutin ajan, ja sitten se alkoi.. Puhelin lykkää herätystään ja House mesoaa: ¨Hello sick people and their loved ones...¨
Vaapun ylös, tuhahtelen peilikuvalleni.. muistan tietyn biisin ja teen uukkarin. Löydän sen levyn heti. Käärin sätkän, keitän teen ja olenkin taas valmis mihin ikinä.

En oo käyny irlannissa, mutta sielt on käyty meillä
Ja ne musiikkia meille kantoi viskilekkereillä
No enhän toki itse heidän viskiänsä juonut,
mut ilahduin kun meille on ne lahjojansa tuonut
Ja siellä pubin nurkassa ne soitti menninkäiset,
nuo ihmisyyden tietäjät, nuo hengenjättiläiset

Että joo että joo että jotta että joo!

Mä tunsin syvää iloa ja musiikissa elin,
kun joku kaivoi laukustansa uuden soittopelin
Ja huomaamatta kourassain on guinessia pottu,
se oli hieman outoa, mut kyllä siihen tottu
On kavereiden kokoelma vähän kiemurainen,
on toinen kunnon irishman ja toinen juutalainen

Että joo että joo että jotta että joo!

Se musiikki, se saattoi minut sinisyyttä kohti
Ja tuuliselle puuttomalle nummelle se johti
Ja tahtia mä hakkasin ja oluesta kuplin,
ja hetken aikaa keskikaljaluola oli Dublin

Että joo että joo että jotta että joo!

Ne sanoi, että taiteessa on pienen kansan voima,
se on soittoniekan kansakunnan sieluun tatuoima
Ei pärjää pieni kansa paitsi sydämin ja hengin
Ne lauloivat ja aikaan saivat hirvittävän svengin

Lailalailalailalailalailalailalailailalailalailalalalalalalalalailalailalaila....

-Juhani ¨Juice¨ Leskinen

Ja tätä rallatusta on muuten sitten vihellelty vuoronperään isän kanssa niin eilinen kuin tämäkin päivä. Siellä kun ei ole edes radiota, ¨No mut mä voin vihellellä¨, isä sanoi kun valitin liiallista hiljaisuutta.

¨Oliko niin rankka päivä et oot jo nukkuus.. =) ¨, Make kirjoitti viestissään vähän vaille yhdeksän illalla. ¨Jep¨, vastaan. Polvet sohjona kahdeksan tunnin konttaamisesta (päällystin koko päivän lattiaa suojapapereilla ja maalarinteipillä tulevaa maalaus urakkaa varten) raahauduin vielä lähikauppaan ja kun tuttu myyjä tuli juttelemaan vierelle, tajusin seisovani yhä edelleen saman hyllyn edessä valmiskeitto kädessäni.

Tänä aamuna oli kroppa kokonaisuudessaan ehtinyt heräämään, muistuttaakseen kivuilla mitä omituisimmissa paikoissa. Ja jottei hakattu olo olisi tuntunut liian laimealta, eilisiltana alkaneet menkat on vielä turvottaneet vartalon huolella päästä varpaisiin. Ei se mitään.

Uusien, virkeiden oivallusten ja toivon aika ei ole kaikonnut sekään mihinkään. Sitä on päässyt elämään tulevaisuuttaan jo nyt, niin aluillaan kun matka vasta onkin. Omituisia, omituisia, omituisia aikoja!

- Vaiks itte sanonki, ni nää mun teippaukset (listojen päällä ja ovien pielissä, peitteenä maalausta varten) on ihan vitun siistejä ja hyvin tehty!
- Nii-i, sähän voisit alkaa remppaus hommiin.
- Joo, ja erikoistuu teippaukseen! Must vois tulla sen lajin spesialisti!
- Firman nimi ois Laurax. Ja kun muut laittaa ilmotuksiinsa, et ¨viidentoista vuoden kokemuksella¨, sä voisit ylpeillä ¨viidentoista minuutin kokemuksella¨.
Isä on joskus aika pirun kivaa seuraa.

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Hupaisaa

Älä tule tyhjä olo, älä tule. Ja sitten se tulee, sen on tultava; itsehän sitä kutsuin. Narsisti saa aina palkkansa, jos muut eivät olalle tule taputtelemaan, itsesääli sentään toimii kuten sen pitää. Vaikka se tuleekin usein kutsumatta, uskottelen. Niistä samoista asioista ne kaikki kirjoittaa, mistäpä muustakaan. Kaikki kun on jo tullut sanotuksi, ties koska ja kuinka moneen kertaan. Nehän on vain pelkkiä sanoja. Silti on syytä vaalia intohimoaan, jos sen sellaiseksi uskaltaa luokitella. Kerronta uhoaa tekemättömyydellään. Tarina odottaa mielikuvitusta. Eikä ne tarinat tyhjästä synny, tämän olisi silti syytä, ne luulevat. Lohtu sentään löytyy asiaan kuin asiaan: sattumaa ei ole olemassakaan.

¨I can see clearly now the rain is gone… ¨ Kas. Sanoinko tosiaan, ettei sattumaa ole olemassakaan?

maanantai 9. marraskuuta 2009

Ja mihin tämäkin taas johtaa

Unta: ei silmäystäkään. Fiksuja ajatuksia: riippuu siitä mikä lasketaan fiksuksi. Sain joka tapauksessa vihdoinkin tarpeekseni ja nousin ylös, keitin ison kupin lämmintä kaakaota, käärin sätkän ja asettelin kuulokkeet korville. Tällä kertaa Kula Shakerin Drop In The Sea ehti pyöriä ympäri neljä kertaa. Ei läheskään niin monesti kuin useimmat uhmat ajatuksissa.

Pakahdun, riudun, tukahdun ja itken. Vaikka se ei autakaan mitään. En enää tiedä mitä odottaa. Kaikki haluamani on jo tapahtunut. Silloin kun. Tulevaisuus on pelkkää taistelua jonkun ehkän puolesta, enkä osaa päättää mitä silläkin olisi syytä tehdä.

Takaisin ei pääse ja eteenpäin ei jaksa. Elämää koreimmillaan.

torstai 5. marraskuuta 2009

Ennustus

Salaisuudet ei olleetkaan minun vaan muiden. Olen saanut vihdoin vapauden. Olen pyytänyt Anteeksi. Ja heti ensimmäisestä sanasta tuntenut saaneeni anteeksi. Kaiken sen tuskan jälkeen olen keskellä sanoja, joita en ikinä uskonut sanovani ääneen. Paradoksit esittäytyvät, nyt jos koskaan, niin todellisina edessäni ettei voi kuin levitellä käsiään. Kaikki harha on niin totta kuin pelkäsin, toivoin ja uskalsin vain arvailla.

Nyt viimeistään voin sanoa: ¨Te ette pysty ikinä ottamaan sitä pois minulta, se oli totta! Minulle. Ne hetket tapahtui. Minulle.¨

Hän pyytää loukkauksiaan vieläkin anteeksi. Hän kiittää kauniista sanoistasi. Nyt hän ymmärtää sinua paljon paremmin. Et tiedä miten paljon hän välittikään sinusta. Ja: Nyt se on sovitettu.

Olet ujo, toisaalta täynnä raivon puuskia ja tempperamenttia. Olen kuulemma rauhaton sielu. Ja menen vielä Irlantiin, mutten silti jää sinne (muuten en saa rauhaa). Etsin itseäni, enkä ole löytää paikkaani tästä maailmasta. Mutta jotta en kuolisi nuorena, minun olisi löydettävä se. Sinua ei kiinnosta mikään, mikä ei kuulu sinulle, mutta se on hyvä asia. Ja jatkan kirjoittamistani; Kirjoita kaikki ulos, niin paljon kun tekstiä tulee.

Niin että mitäs minä sanoin.

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Olotiloja

Osaamatta asiasta muille raportoida, tunteilla ja niihin liittyvillä hetkillä, tai toisinpäin, on usein omat värinsä. Omat hajunsa, jopa muotonsa. Eikä niitä kykene aina itsekään tunnistamaan, saati sitten havannoimaan sanoin. Selostukset jää lyhyiksi, hyvin haparoiviksi jopa itselle. Mutta kuohu sisällä ei anna muuttaa itseään. Niin nytkin. On tietty rytmi, jonka osaa jo ulkoa, muttei tahdo irrottautua. Koska siihen pieneen simppeliin pakettiin mahtuu kaikki mitä nyt tarvitsee, mitä janoaa koko ajan lisää.

Sen läpi kun saa rauhassa katsella maailmaa sitä sopeutuu taas hetkeksi olemaan. Ja kun ilta pimenee, kaikki syvenee. Siitä tulee entistä tiukemmin osa jotain, jota kutsun minuksi.

Näin tänään, huomenna toisin. Ja maailma jatkaa muuttumistaan. Minä jatkan minuuteni kuuntelemista. Sen ihmettelemistä, sen oikukasta menemistä ja tulemista. Mutta olkoot; näin tänään.

torstai 29. lokakuuta 2009

Ilta

Intensiivinen katseeni hakee oikeaa tunnelmaa kuvasta, joka on napattu vuoden 2000 heinäkuussa. Tuijotamme toisiamme silmästä silmään, minä nyt ja minä silloin. 17-vuotias minä ei onneksi ollut missään määrin tietoinen siitä missä olisi muutamaa vuotta myöhemmin. Nyt, yhdeksän vuotta kuvan ottamisesta olen jälleen paikassa, josta en olisi uskonut itseäni löytävän kuusi vuotta sitten. Heleä ihoni on tupakan harmaa, saasteista likainen, kirkkaat silmät uppoutuneena pöhöttyneen lihan alle, kaunis ja viaton kroppa surusta vääristynyt, totaalisen epämuodostunut. Liian iso. Aivan liian iso. Sen sisällä on paha olla ja sitä on raskasta liikuttaa paikasta toiseen.

Tästä on noustava. Mentävä eteenpäin. Jatkettava kunnes voin taas heleillä kameralle. Minähän teen sen!

Mietin kurkkukipuni pian jo kuolemantaudiksi, jos ei muuten niin tapatan itseni oman käden kautta. Koska eihän tällaisen kivun kanssa voi elää ainiaan. Lähemmäs kolme kuukautta tuntuu ainiaalta. Ei! On ajateltava positiivisesti! Käännettävä koko helahoito päälaelleen ja ajateltava tämä kipu katoamaan. Niin minä teen.

Ilta on parhaimmillaan. Unelmoin jo tulevasta lauantaista. Taannoin tehdystä elokuvasta; pääsen kurkkimaan miljoonien muiden fanien lailla sankarin viimeisiä hetkiä kulissien takana. Onkohan se silmiinpistävän laiha. Kuten joissain kuvissa joita olen lehdissä nähnyt. Siellä se tanssi niin että luut vain kalisivat. Vaikka kuinka sattui. Oli yllätys saada kuulla, että Herra Jackson oli narkkari, ainakin viimeiset vuotensa. Toisaalta ei. Mikä yllätys se oli.

Olen taas liian sotkussa ajatuksiini. En tiedä mistä aloittaa. Lukemisesta. Tekeillä olevasta Tulevaisuuden Puusta. Vaiko jatkaa tekstin luomista. Jos siitä mitään enää tulee kun kertaalleen on ehtinyt pysähtymään. Sitä paitsi kohta alkaa Tonight Show With Conan O’Brien; kunhan Tähtiportin porukka saa ensin asiansa päätökseen. Hörpin mukista mehun loppuun ja suljen tämän tiedoston. Save.

maanantai 12. lokakuuta 2009

Taidanpa yllättää- no, jos en muita niin ainakin itseni

Ehdin jo tehdä päätöksen, etten enää jaksa vuodattaa oikkuilujani ja harmaan arkeni kulkua näin julkisesti. Mutta ihan hetki sitten tapahtui jotain, en tiedä mitä, ja päätin siis istahtaa alas näppäilemään jokusen rivin blogiini... jonka osoitetta en muuten enää muista. Mutta löytyihän se sieltä jostain kun jaksoi hiukan kaivella, netistä siis. Merkintöjä kun tuppaa jäämään hiukan joka nurkkaan, itse asiassa aika pelottavankin paljon. Tällä kertaa naamakirjaan.

Saattaa olla että puran (tarkemmin ajatellen enemmän kuin todennäköistä) tässä ahdinkoani blogiin sen sijaan että olisin tosiasiassa tahtonut jo avata sen uuden tiedoston koneelleni. Alkaa konkretisoimaan uutta kirjaa, joka on pyörinyt tajunnassa jo niin vilkkaasti että hahmotelmia on jo ihan paperillakin, mutta enemmän tuolla pääkopassa. Miten vanhanaikaista (tuleekohan tuo yhteen vai erikseen..).

En ole edes tietoinen onko kukaan käynyt täällä urkkimassa, mutta tuleepahan nyt päiviteltyä joka tapauksessa. Ainakin hiukan verran. Hyvässä lykyssä tästä tulee taas tapa. Mene ja tiedä.