Salaisuudet ei olleetkaan minun vaan muiden. Olen saanut vihdoin vapauden. Olen pyytänyt Anteeksi. Ja heti ensimmäisestä sanasta tuntenut saaneeni anteeksi. Kaiken sen tuskan jälkeen olen keskellä sanoja, joita en ikinä uskonut sanovani ääneen. Paradoksit esittäytyvät, nyt jos koskaan, niin todellisina edessäni ettei voi kuin levitellä käsiään. Kaikki harha on niin totta kuin pelkäsin, toivoin ja uskalsin vain arvailla.
Nyt viimeistään voin sanoa: ¨Te ette pysty ikinä ottamaan sitä pois minulta, se oli totta! Minulle. Ne hetket tapahtui. Minulle.¨
Hän pyytää loukkauksiaan vieläkin anteeksi. Hän kiittää kauniista sanoistasi. Nyt hän ymmärtää sinua paljon paremmin. Et tiedä miten paljon hän välittikään sinusta. Ja: Nyt se on sovitettu.
Olet ujo, toisaalta täynnä raivon puuskia ja tempperamenttia. Olen kuulemma rauhaton sielu. Ja menen vielä Irlantiin, mutten silti jää sinne (muuten en saa rauhaa). Etsin itseäni, enkä ole löytää paikkaani tästä maailmasta. Mutta jotta en kuolisi nuorena, minun olisi löydettävä se. Sinua ei kiinnosta mikään, mikä ei kuulu sinulle, mutta se on hyvä asia. Ja jatkan kirjoittamistani; Kirjoita kaikki ulos, niin paljon kun tekstiä tulee.
Niin että mitäs minä sanoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti