Ilta

Intensiivinen katseeni hakee oikeaa tunnelmaa kuvasta, joka on napattu vuoden 2000 heinäkuussa. Tuijotamme toisiamme silmästä silmään, minä nyt ja minä silloin. 17-vuotias minä ei onneksi ollut missään määrin tietoinen siitä missä olisi muutamaa vuotta myöhemmin. Nyt, yhdeksän vuotta kuvan ottamisesta olen jälleen paikassa, josta en olisi uskonut itseäni löytävän kuusi vuotta sitten. Heleä ihoni on tupakan harmaa, saasteista likainen, kirkkaat silmät uppoutuneena pöhöttyneen lihan alle, kaunis ja viaton kroppa surusta vääristynyt, totaalisen epämuodostunut. Liian iso. Aivan liian iso. Sen sisällä on paha olla ja sitä on raskasta liikuttaa paikasta toiseen.

Tästä on noustava. Mentävä eteenpäin. Jatkettava kunnes voin taas heleillä kameralle. Minähän teen sen!

Mietin kurkkukipuni pian jo kuolemantaudiksi, jos ei muuten niin tapatan itseni oman käden kautta. Koska eihän tällaisen kivun kanssa voi elää ainiaan. Lähemmäs kolme kuukautta tuntuu ainiaalta. Ei! On ajateltava positiivisesti! Käännettävä koko helahoito päälaelleen ja ajateltava tämä kipu katoamaan. Niin minä teen.

Ilta on parhaimmillaan. Unelmoin jo tulevasta lauantaista. Taannoin tehdystä elokuvasta; pääsen kurkkimaan miljoonien muiden fanien lailla sankarin viimeisiä hetkiä kulissien takana. Onkohan se silmiinpistävän laiha. Kuten joissain kuvissa joita olen lehdissä nähnyt. Siellä se tanssi niin että luut vain kalisivat. Vaikka kuinka sattui. Oli yllätys saada kuulla, että Herra Jackson oli narkkari, ainakin viimeiset vuotensa. Toisaalta ei. Mikä yllätys se oli.

Olen taas liian sotkussa ajatuksiini. En tiedä mistä aloittaa. Lukemisesta. Tekeillä olevasta Tulevaisuuden Puusta. Vaiko jatkaa tekstin luomista. Jos siitä mitään enää tulee kun kertaalleen on ehtinyt pysähtymään. Sitä paitsi kohta alkaa Tonight Show With Conan O’Brien; kunhan Tähtiportin porukka saa ensin asiansa päätökseen. Hörpin mukista mehun loppuun ja suljen tämän tiedoston. Save.